Kovin hämmästyneitä lienevät ne pienet vihreät miehet, jotka lentävistä lautasistaan kiikaroivat suomalaisen yhteiskunnan edesottamuksia.
Voisi ajatella ufomiesten erityisesti ihmettelevän taajamaliikenteen kehitystä maassamme viimeisen puolen vuosisadan aikana. Suurin uhrauksin kuoppaiset, roudan loveamat tiet ensin silattiin asvaltille ja autojen ripustukset viritettiin huippuunsa monin insinööritieteellisin uroteoin. Sen johdosta mummot, papat ja lapsukaiset alkoivat kuitenkin heittäytyä aikaisempaa nopeammin viuhahtelevien autojen eteen heille sangen ikävin seurauksin. Oliko kenties joku räyhähenki mennyt valkoisten koristeraitojen kohdalla kiesejään kiihdyttelevien ihmispirujen luonteeseen — sitä emme tiedä. Mummojen pelastukseksi keksittiin ensinäkemältä täysin idioottimaisilta vaikuttavat hidastetöyssyt.
Mitään hidastetöyssyjä ei olisi tietenkään tarvittu hurjapäitä hillitsemään, mikäli ajoneuvojen ja väylien olisi annettu jäädä ajo-ominaisuuksiltaan 50-luvun tasolle. Johtuisiko kenties ihmislajin luonteen ja järjen heikkoudesta kaikki se näennäisesti ylimääräinen vaiva ja uhraus, kun ensiksi kalliilla rahalla tasaiseksi vedettyyn tiehen tulee vieläpä korkein lisäkustannuksin kehittää keinotekoisia muhkuja ja chikaaneja saavutetun ajoedellytyksen heikentämiseksi? Kas, kun valistus ja kurinpalautukset eivät toimineet. Ikäänkuin silatut tiet ja moitteettomasti jousitetut autot olisivatkin olleet todelliseen ihmisluontoon yhdistettynä — jälkiviisaasti, mutta laajemmin nähtynä — huono idea.
Suuren ihmetyksen vallassa lienevät siis nuo pienet vihreät miehet jostain kiertoradalta maailmanmenoa kiikaroidessaan. “Eivät liene kaikilta osin järkiolentoja nämä Maa-planeetan asukit”, ufomiehet varmaankin arvelevat. Mitään muuta selitystä ihmiskunnan soutu-huopausliikkeelle he eivät liene keksineet.
Pienten vihreiden miesten hämmästys olisi ehkä sitäkin suurempaa, jos he kykenisivät seuraamaan hidastetöyssyjen ohella Suomen talouselämän sisäisiä tapahtumia. Ne eivät valitettavasti näy kiertoradalle asti ainakaan tavanomaisella kiikarilla.
Vanhoina hyvinä aikoina — noin vuosisata sitten — torpparit vuoleskelivat tylsillä puukoillaan ja kehnoilla taltoillaan erilaisia tarvekaluja, joiden avulla kansakunta pysyi jos pysyi auttavasti leivänsyrjässä kiinni. Ongelmana oli kuitenkin kaikenlaisten teknillisten edellytysten kehnous, jonka takia voimansa edes äärimmilleen virittäneenä kansakunnan edellytykset eivät riittäneet kaiken tarpeellisen apuneuvon ja materiaalin tuotantoon. Nälkä, vilu ja keuhkotauti olivat tuttuja vieraita tuolle historian alkuhämärässä, Volgan mutkassa väärään suuntaan kääntyneelle kansalle, joka sen virheensä johdosta päätyi säälittävää elinkeinoaan harjoittamaan tänne varsin vilpoisaan ilmanalaan.
Siihen kai se olisi jäänytkin, ellei olisi tullut insinöörejä. Insinöörit näet kehittivät sellaiset pelit ja vempaimet, ja kaivoivat maankuoresta niihin tarveaineet, että jokatalvinen nilan kaivuu tylsällä puukolla jänkämännystä jäi muutamassa vuosikymmenessä pelkäksi entisaikojen muistoksi. Pian jo höyryllä käyvät hevoset puksuttivat kiskoillaan pöllejä tikkusoppatehtaalle, tullakseen itse pian korvatuiksi ensin öljy- ja sitten sähkövetoisilla juhdilla. Kehityksen vauhti kiihtyi yhä villimmäksi, ja muutama hävitty sotakin oli sillä tiellä vain pieni hidaste, etten sanoisi yllyke. Niin tapahtui, että nälkä ja riisitauti eivät enää olleet edes mökin lapsukaisten suurimpana uhkana. Suomen tulevaisuus näyttäytyi sekä kansalle että kapitalistille ainakin ajoittain myönteisessä valossa, jopa yhteisenä intressinä.
Vaan insinööri on sellainen ihmislaji, ettei heitä noin vain pysäytetä. Varsinaisen innovaatiokiihkon vallassa insinöörijoukkio ryhtyi kehittelemään kaikenlaisia keinokäsiä, -jalkoja ja -aivojakin sellaisella menestyksellä, että monikin mökin akka ja ukko tulivat vallan tarpeettomiksi kapitalistin suuruudenhullujen voittosuunnitelmien kannalta nähtynä. Näet kapitalistille nuo keinokädet — robotit — hyvin sopivat, koska ne olivat työläisiin verrattuna vähempään tyytyväisiä. Tilkka voiteluöljyä ja silaus vaseliinia hammasrattaan nokkaan, siinä kaikki. Aluksi palkkaa saavia työläisiä oli kuitenkin vielä sen verran jäljellä, että kapitalistin tuottamille kilkkeille oli ostajia löydettävissä mainonnan ja agitaation keinoin.
Suomessa kehitys kehittyi kehittymistään, ja yhä useampi mökin akka ja ukko huomasi olevansa kapitalistin kannalta jännästi kyvytön tekemään kannattavaa työtä. Robotitkaan eivät kaikkiin tehtäviin kyenneet, mutta rajojen avautuminen tavara- ja pääomaliikkeille teki mahdolliseksi suomalaisten köyhien työläisten korvaamisen heitä olennaisesti halvemmilla ulkomaalaisilla köyhillä. Nämä halvemmat köyhät olivat paljon vähemmän vaativia, ja he lisäksi asuivat ilmanalassa, jossa eloon jäämisen kannalta riittävä ruoka ja lämpö oli helpommin saatavilla. Ylimääräisiä, kannattamattomia ihmisiä alkoikin kertyä kansakunnan ylläpidettäväksi jopa siinä määrin, että useat tärkeinä pidetyt tilit joutuivat pahasti pysyvään epätasapainoon. Suomen valtio ei kyennyt tasaamaan tilejään edes aikaisempaa isompinumeroista rahaa painamalla, koska valtio oli jo aikaisemmin joutunut eroon omasta rahapolitiikastaan erinäisten sattumien lopputuloksena. Valtion kamreereille jäivät käyttöön pelkät sisäisen finanssipolitiikan vaatimattomat keinot. Sellaisia rokotuksia ei uskallettu enää kohdistaa muihin kuin jo valmiiksi perinpohjin rokotettuihin, usein itsekin ylimääräisiksi joutuneisiin mökin emäntiin ja isäntiin. Valtiolaivan ohjaus oli kuin lähes ehtynyttä lehmää lypsäisi, ja sillä maidolla yrittäisi ruokkia saman lehmän ja vieläpä sen nääntyneet vasikatkin.
Jos jätämme varsinaiset tilikirjat käsittelemättä, niin satavuotiaan Suomen tilanne näyttää osapuilleen tällaiselta.
Kuinka tässä näin kävi, ja mikä on pitkän aikavälin ennuste? Puhutaanpa hieman politiikkaa vuoden 2117 Suomen dystooppisesta perspektiivistä taaksepäin katsoen.
Niin kauan kuin mökin akka ja ukko olivat kapitalistille välttämättömiä (joskaan eivät korvaamattomia), heidän palkkansa ja ylläpitonsa tulivat huolehdituksi yksityisen sektorin puolella. Julkinen talous pysyi pienenä ja balanssissa, huoltosuhde hyvänä, ja tuotantorakenne itsessään puolusti mökin akan ja ukon etua työmarkkinoilla. Ihmiset ymmärsivät myös kuolla ajoissa, ja usein saappaat jalassa. Siinä sivussa keksittiin hyvinvointivaltio ja sosiaalidemokratia, joita aikanaan pidettiin varsin kelpo ajatuksina ihmiselon kurjuutta lievittämään. Melkeinpä joka vuosi kokonaistuotanto kasvoi reaalisesti, ja inflaatio leikkasi tileillään laiskasti makaavia rahoja sekä lainoja. Tämä onnen ja idyllin aikakausi tyssäsi lopullisesti vuoden 1990 lamaan.
Vaan kun insinöörikunta kehitti kapitalistille entistäkin paremmat työkalut ja työvoiman korvikkeet, niin kustannustietoinen kapitalisti toki ryhtyi niitä käyttämään. Tarpeettomaksi jäänyt työvoima siirtyi muille tuotannon alueille ja jopa vientiteollisuuteen, jota aluksi tosiaankin syntyi samaisten insinöörien pulppuavan luovuuden lähteen ansiosta. Yleisessä kehitysuskossa ajateltiin, että “me tienataan tällä” ja että kansakuntana ollaan kansainvälisesti “oikealla puolella oikeutta”.
Ikävä kyllä, uusia työpaikkoja kehittävä luovuus kuitenkin alkoi vuosi vuodelta jäädä yhä enemmän jälkeen työmarkkinoilta vapautuneiden työntekijöiden määrästä. Eräät aiemmin takapajuisina pidetyt valtiot paransivat suoritustaan kilpailluilla ulkomaanmarkkinoilla. Suomessa pääsi kaatumaan muutama sellainenkin yhtiö, joka oikeastaan olisi ollut liian iso kaatumaan: vaan kaatuipa kuitenkin ja komeasti kaatuikin. Lisääntyneiden ylimääräisten ihmisten ylläpito sosialisoitiin. Vähä vähältä ansiotyön syrjässä vielä roikkuva, alituisesti vähenevä kansanosa alkoi pitää tuotannon kannalta ylimääräisiä kansalaisia pelkkänä taloudellisena rasitteena. Esitettiin uhkauksia jopa kytkimen nostamisesta, ja muutamat sen uhkauksensa toteuttivatkin. Suomen kansalaisuuden idea alkoi käydä kehnoksi ja kulahtaneeksi.
Vaikka tuotantomahdollisuudet olivat vielä siirtymäaikana suuremmat kuin koskaan aikaisemmin, ensin kokonaiskysyntä ja hieman myöhemmin kokonaistuotantokin alkoivat laskea. Talouskasvua vastustavia näkemyksiä ei enää useinkaan esitetty edes asiaan vahvimmin vihkiytyneiltä tahoilta, koska kaikkiin näihin rukouksiin oli jo saatu kertakaikkisen myönteinen vastaus. Syntyi pitkittynyt lamakierre, jota pätkivät nousukausipyrähdykset eivät koskaan enää kestäneet riittävän kauan, jotta valtio olisi kyennyt edelliset lamavelkansa täysimääräisenä maksamaan pois. Keynesin opit kävivät siksi kelvottomiksi.
Aluksi kaikenlaisiin velkanumeroihin kertyvä kasvu aiheutti hermostumista jopa valtion ylimmän johdon piirissä. Alun säästöpakkoliikkeiden jälkeen pian havaittiin numeroja maailmassa riittävän rajattomasti — siitä pitivät matemaatikot huolen vaatimatonta korvausta vastaan. Palkka- ja pääomatulot kasautuivat yhä pienemmälle kansanosalle muiden jäädessä ilman. Jopa jonkinlaisia kouluja käyneen keskiluokankin osana yhä useammin alkoi olla köpöttely kerjuuluukun ja ylikansallisen maatalousylituotannon toistaiseksi mahdollistaman leipäjonon välillä. Valitettavasti luukun ja taikaseinän materiaaliset antimet olivat vuosi vuodelta yksipuolisempia ja niukempia. Sen sijaan kultaunssin hinnassa oli jo niin monta nollaa perässä, että sitä ryhdyttiin esittämään vallan potenssimuodossa.
Alamäen korjaamiseksi insinöörien etevyyskään ei kyennyt mitään innovatiivista ratkaisua esittämään. Toki esitettiin eräitä riskipitoisiksi arveltuja kansallisia hankkeita energiantuotannon ja teollisuustuotannon palauttamiseksi, mutta uupui poliittista päämäärätietoisuutta, pääomia ja lopulta kykyjäkin niiden toteuttamiseen. Aiemmin varsin yksimielinen kansakunta jakautui, ja valtio tuli sisäisesti heikoksi. Ennen pitkää alle nelimiljoonaiseksi nätkistynyt, vanheneva kansakunta ajautui erään itsekkäämmän suurvallan vasalliksi vähäisen, voimattoman rajakahakoinnin saattelemana.
Tyytyväisenä myhäillevä Marxin haamu liikkui maan yllä, joka oli autio ja aivan tyhmä. Tuo haamu oli viimein, yli vuosisataisen ylimääräisen odotuksensa jälkeen, saanut näkemyksilleen oikeutta lähestulkoon pienintäkin yksityiskohtaa myöten.
Vaan mikäpä olisi Suomelle sopiva “hidastetöyssyksi”, jolla teknologisen ja kansainvälisen kehityksen seuraukset saataisiin hillittyä — jos ei muuten, niin edes Marxin haamun kiusaksi?