Anna-Lena Laurén kirjoittaa kolumnissaan “Kuka on patriootti” [1] varsin ansiokkaasti isänmaallisuuden eli patriotismin ja toisaalta nationalismin välisestä monimutkaisesta suhteesta. Patriotismi on kirjoitusaiheista ja tyylilajeista yksi vaikeimpia: mikä usein alkaakin isänmaallisena pian päättyy pateettisena. Laurén tekee kuitenkin siinä määrin onnistuneesti eroa näiden kahden näkökulman välille, että rohkenen kehitellä aihetta samassa hengessä hieman syvemmälle.
Laurénin kertomuksen taustalla on hänelle Moldovassa esitetty kysymys, josko hän tuntee olevansa patriootti. Laurénin vastaus kysyjälle, venäläis-ukrainalaiselle valokuvaajalle on myönteinen. Kysyjän mielestä patriotismilla sanana tai käsitteenä on kuitenkin huono kaiku. Laurén itse on suomenruotsalainen, ja hän kokee olevansa isänmaallisesti suomalainen. Laurén toteaa, ettei hänellä ole Ruotsissa vieraillessaan tarvetta korostaa joskaan ei peitelläkään suomalaisia juuriaan.
Tarkoituksenani on raivata merkitysten viidakkoon sellainen aukio, jossa Laurénin ja itseni kaltaisille henkilöille jäisi edes vähäistä tilaa katsoa olevansa patriootteja olematta kuitenkaan nationalisteja. Sivumennen haluan myös hälventää patriootti -sanan mainittua huonoa kaikua kuitenkaan nationalismin kilpeä kiillottamatta. Ensiksi on tarpeen käyttää muutama virke itse käsitteiden kiinnittämiseksi.
Nationalismi ymmärretään katsantokantana, joka pitää joko peitellysti tai avoimesti kannattajansa kansakuntaa jollain tässä tarkemmin määrittelemättömällä tavalla olemuksellisesti korkeampiarvoisempana kuin muita kansakuntia.
Isänmaallisuudella eli patriotismilla ymmärretään katsantokantaa, jossa kannattajansa valtio ja sen kansalaiset (joskaan ei välttämättä valtiojärjestys) asetetaan konkreettisissa tilanteissa lähtökohtaisesti etusijalle kaikkiin muihin valtioihin ja kansalaisiin nähden. Patriootti toimii näin, vaikka hänelle itselleen oma valtio ja sen kansalaiset ehkä näyttäisivätkin jopa vähemmän menestyviltä tai hienostuneilta kuin eräät muut kansakunnat.
Tällä tavalla ymmärrettynä jokainen nationalisti olisi patriootti, mutta kaikki patriootit eivät olisi nationalisteja. Vaikka nationalismi olisi siten nähtävä eräänlaisena patriotismin äärimmäisenä, itseensä sulkeutuneena, ja valistumattomana muotona, silti on mielekästä keskustella nationalismin ja patriotismin välisistä eroista.
Patriotismin varsinainen fokus ei ole maa-alue tai valtio sen enempää kuin koko ihmiskuntakaan: fokuksessa on nimittäin isänmaa (lat. patria), joka näin lausuttuna vaikuttaa kieltämättä kehämääritelmältä. Patriootti on ylpeä omasta kansallisesta identiteetistään, ja kokee sen johdosta luontevaksi oman kansakuntansa etujen asiallisen puolustamisen. Jos patriootilta kysytään mitä kaikkea hän kokee kuuluvan isänmaahansa, hän tuskin kykenee esittämään edes itseään tyydyttävää selväsanaista vastausta. Siitä huolimatta patriootilla on vakaumus siitä, että isänmaa on jotain todellista, jonka puolesta on syytä nähdä vaivaa.
Historiallisena käsitteenä nationalismi näyttää Ranskan vallankumouksen jälkeiseltä keskieurooppalaiselta tuotokselta, kun sitä vastoin patriootti esiintyy jo muinaiskreikan sanastossa. Latinankieliseltä taustaltaan sana nationalismi viittaa suoraan syntyperään (lat. nascor: syntyä), kun taas patriotismi viittaa isänmaahan (lat. pater: isä -> patria: isänmaa) eli siihen, mikä on isältä perittyä. Samasta indo-eurooppalaisesta, isää tarkoittaneesta kantamuodosta johtunut kreikankielinen sana πατριᾱ ymmärretään kuitenkin viittauksena syntyperään ja rotuun. Näinollen pelkällä nykykielten etymologian tarkastelulla nationalismin ja patriotismin alkuperäisestä “oikeasta” merkityksestä ei näytä saatavan sen enempää selvyyttä — siksi hedelmällisempää on määritellä sanapari nykypäivän lähtökohdista. Vieläpä tarkasteltuani eräitä englannin, saksan ja ranskan kielisiä ensyklopedioita minusta vaikuttaa kohtuulliselta ymmärtää nationalismi ja patriotismi edellä kuvatulla tavalla.
Patriotismia ei voine ylipäätään ymmärtää ilman lojaliteettiä isänmaata kohtaan. Nykyaikana isänmaallinen ihminen osoittaa lojaliteettiään enimmäkseen vain symbolisilla teoilla sen sijaan, että ryhtyisi isänmaallisuutensa johdosta joihinkin ylimääräisiin raskaisiin ponnistuksiin tai vaaroihin.
Patriootin lojaalisuutta isänmaahansa voidaan ymmärtää vertauksella yritysmaailmasta. Yrityksen työntekijä saa näet joskus tietoonsa liikesalaisuuksia tai kilpailuetua antavaa sisäistä teknillistä materiaalia. Voisiko hän ajatella eettisesti laajemmalta kannalta, että tällaiset salaisuudet tulisikin oikeudenmukaisuuden ja tasapuolisuuden nimissä saattaa yleiseksi tiedoksi? Olisiko maailma parempi paikka ilman mitään salaisuuksia ja luottamuksellisuutta? Vai olisiko päinvastoin parempi, että mitään Wikileaksejä ei olisi olemassakaan? Jättääkö vertaukseni työntekijä liikesalaisuuden paljastamatta pelkästään sen vuoksi, että se ei ole hänen oman lyhytnäköisen etunsa mukaista?
Samoin on patriotismin laita: Usein merkitsevää ei niinkään ole se mitä tekee vaan se, minkä jättää tekemättä — ja mistä syystä.
Vertauksessani isänmaan ja yrityksen välillä on kuitenkin yksi tärkeä ero. Yrityksen työntekijä on omasta halustaan solminut työsuhteen ja sopimuksessa tietoisesti sitoutunut lojaliteettiin yritystä kohtaan. Yleensä isänmaahan ei liitytä vaan siihen synnytään ilman omaa valintaa. Kuinka sellainen ihminen voisi sitoutua eettisenä toimijana isänmaahansa, jossa hän on osallinen pelkän satunnaisuuden eikä lainkaan oman valintansa johdosta?
Samalla tavalla satunnaisesti ihminen on syntynyt myös tälle planeetalle ilman, että häneltä on siihen koskaan etukäteen lupaa kysytty. Kuinka häneltä niinmuodoin voitaisiin edellyttää minkäänlaista respektiä lajitovereitaan tai muita luontokappaleita kohtaan?
Vastaukseksi ehdottaisin, että lojaliteetti on eräs ihmisen tyypillisistä biologisista lajiominaisuuksista. Ihmisistä muodostuneet yhteisöt ovat sellaisia kuin ne ovat pääasiassa sen takia, että ihmislaji on sellainen kuin se on. Ihmisenä oleminen on kummallisella tavalla järjenvastainen kokemus, minkä jokainen pinnallisestikin asioita ajatteleva ihminen havaitsee jo varsin nuorella iällä. Ehkä jollain toisella planeetalla on kehittynyt meistä olennaisesti poikkeava älykäs ja sosiaalinen elämänmuoto, joka osaa järjestää planeettansa asiat moitteettomasti vailla minkäänlaista tarvetta lojaalisuudelle? Sellainen elämänmuoto saattaisi kenties olla epifyyttikasvien tai liaanien kaltainen. Heille juurettomuus ja tyhjän päällä roikkuminen olisi luontainen olotila.
Tarkastelen oikeudenmukaisuuden ja oikeutuksen ongelmaa vielä seuraavan sangen kompleksisen kysymyksen kannalta:
Voidaanko henkilö eettisesti hyväksyttävin perustein asettaa toisiin henkilöihin nähden eriarvoiseen asemaan pelkästään jonkin syntyperäisen ominaisuutensa johdosta?
Nykyaikaisella ihmisellä kiusauksena on vastata tähän kysymykseen kielteisesti asiaa sen kummemmin ajattelematta.
Kielteinen kanta on patriotismin kannalta ongelmallinen siksi, että myös kansalaisuus on suurimmalle osalle ihmisiä kirjaimellisesti “syntyperäinen ominaisuus”. Puolustaessaan isänmaansa etua patriootti kuitenkin kieltämättä asettaa oman valtionsa kansalaiset vierasmaalaisten edelle. Jatkamalla samaa ajatusketjua syntyy epäilys siitä, onko valtio ylipäätään eettisesti ja moraalisesti hyväksyttävä konstruktio. Että monilla ihmisillä on taipumusta antaa välitön kielteinen vastaus kysymykseeni, johtaa heidät eräänlaiseen anarkismin tiedostamattomaan muotoon. Tiedostamattomuus onneksi suojelee heitä altistumasta niille eettisille sudenkuopille, jotka vastavuoroisesti anarkismiin lankeamisesta johtuisi.
Varauksettomasti myönteinen vastaus kysymykseeni on paitsi epätavallinen myös ongelmallinen sinänsä. Mielestäni John Rawls [2] tasapainoilee tällaisen moraalifilosofisen Skyllan ja Charybdiin välillä ansiokkaasti. Jätän aiheen jatkokehittelyn tähän toteamalla, että täysin tyydyttävää ratkaisua dilemmaan ei ole vielä annettu.
Haluan myös puolustaa pragmaattista näkökantaa kaikki eettiset ja moraaliset seikat sivuuttaen, jonka mukaan nationalismi on hedelmätöntä kun sitä vastoin patriotismi on hyödyllistä jopa koko ihmiskunnan kannalta.
Ranskalainen patriootti de Gaulle sanoi Briteille maallaan olevan “vain intressejä, ei ystäviä”. Soviteltaessa yhteen valtioiden välisiä intressejä rauhanomaisesti merkitystä on sillä, kuinka valtioiden kansalaiset sekä poliittinen eliitti suhtautuvat toiseen sopimusosapuoleen. Toki äärimmäisen nationalistisetkin osapuolet kykenevät tekemään valtiosopimuksia keskenään, mistä suurenmoisena esimerkkinä on Molotov–Ribbentrop -sopimus. Jätän lukijan harkittavaksi sen, miksi jälkimaailma ei tunne asiakirjaa Stalin–Hitler -sopimuksena.
Erityisesti naapurivaltioiden välisiä intressejä joudutaan sovittelemaan neuvotteluin. Parhaimmassa tapauksessa neuvottelijan valistunut patrioottinen asenne auttaa ymmärtämään toisen osapuolen vastaavia intressejä ja asemaa tavalla, joka estää pattitilanteiden syntymistä ja eskalaatiota. Vaikka valtio-osapuoli olisikin sisäpoliittiselta kentältään hajanainen, niin kansallinen yhteisymmärrys itsenäisen isänmaan arvosta tekee valtiosta sopimusosapuolena sekä luotettavan että johdonmukaisen.
Hajanaista kansakuntaa ei kuitenkaan voida mitenkään käskyttää tai “mediamuiluttaa” isänmaalliseksi. Että mahdollisimman monet kansalaiset voivat ylipäätään kokea isänmaansa omakseen edellyttää yhteiskunnan yhtenäisyyden ja kansalaisuuden päämäärätietoista rakentamista. Viides kolonna ei tee yhdestäkään valtiosta sisäisesti eikä ulkoisesti vahvempaa, mutta eripuraisuuden vaara on väkimäärältään pienillä kansakunnilla sitäkin korostuneempi. Erityisen kummallista on se, että usein viides kolonna katsoo itse edustavansa rappioituneen kansakunnan aidointa isänmaallista henkeä aina äärinationalismiin asti. Näitä tuntoja on syytä kuunnella tarkoin ja harkiten sen sijaan, että juopaa kaivettaisiin entistä syvemmäksi elitistisen marginalisoinnin ja julkisen pilkan keinoin.
Mikä on yllä jo mainittu ulko-, sisä-, ja puolustuspolitiikasta pätee myös kauppapolitiikkaan. Varsinkaan vähäpätöisen valtion vientituotteiden myynnissä ei ole eduksi kansalaisten laaja ja avoin halveksunta kaupankäynnin toista osapuolta kohtaan.
Tarkoituksenani on lopuksi etääntyä nykyhistoriasta kauas menneisyyteen löytääkseni sellaista perspektiiviä, joka varjelisi kaikenlaiselta nykyisiin poliittisiin suuntauksiin liittyvältä sekaannukselta. Mikä olisikaan sopivampi menetelmäksi kuin etsiä antiikin maailmasta yhtymäkohtia nykypäivän nationalismille?
Historian ja kirjallisuuden tuntemukseni ei ole alkuunkaan riittävä, jotta voisin suorasanaisesti arvioida missä määrin antiikin kreikkalaisten arvostama patrioottisuus näyttäisi nykypäivään siirrettynä karkealta nationalismilta. Peloponnesolaissodissa keskenään taistelleet kaupunkivaltioliitot tuskin lienevät olleet kovin vapaita nurkkakuntalaisuudesta, mutta kaupunkivaltiot kykenivät myös lukuisia kertoja yhdistämään voimansa sodissa Persiaa ja Karthagoa vastaan. Antiikin kreikkalaisesta yhteiskuntajärjestyksestä jälkipolville välittynyt tieto koskee kuitenkin lähinnä “vapaita miehiä”, joilla oli kaupunkivaltioissaan täydet kansalaisoikeudet ja heitä vahvimmin koskeva moraalikoodi ja sivistys. Mitä sellaiset vapaat miehet ajattelivat toisista vapaista miehistä? Esimerkiksi Homeroksen Iliaan kertomus Akhilleuksesta, Patrokloksesta ja Hectorista on monitahoinen sekä henkilökuviensa että moraalikoodinsa kannalta. Jälkipolville eeposten välittämä kuva antiikin kreikkalaisten patrioottisesta hyveestä (sekä kaupunkivaltioiden keskinäiseltä sekä kreikkalaisen sivilisaation yleiseltä kannalta nähtynä) voi hyvinkin olla liian ylevä ja kunniakas ollakseen tarkasti todenmukainen.
Nykyaikaisen ihmisen on niinikään vaikeaa ymmärtää antiikin käsityksiä väkivallasta, kuolemasta ja kärsimyksestä; näiden käsitysten päälle kaikki nationalismia ja patriotismia koskevat seikat — erityisesti niiden erot — kuitenkin rakentuvat.
Varmana voidaan pitää sitä, että kaupunkivaltioiden kansalaisilla oli erinomaisen vahva näkemys hyveestä (ἀρετή, arete), ja antiikin kreikkalaisia yhdistänyt käsitys patrioottisuudesta on ollut eräs hyveen muoto. R. Pirsigin kirjassa [3] on kiinnostavalla tavalla hämmentävä filosofinen, etymologinen, kulttuurien ja aikakausien ylittävä tulkinta aretesta. Jätän lukijalle arvioitavaksi sen, saattoiko tällaisen ihanteellisen areten läpäisemä antiikin kansalainen olla nykyaikana tunnetun, jalostumattoman nationalistin kaltainen.
Mitä tulee Rooman valtakuntaan ajanlaskumme alun molemmin puolin, voidaan todeta miekkaan useinkin tartutun sekä sisäisiä että ulkoisia vihollisia vastaan. Rooman valtakunta ei ollut lainkaan etnisesti yhtenäinen, vaan kansalaisuuksia myönnettiin ensiksi Italian eri etnisten ryhmien jäsenille ja myöhemmin koko laajan Rooman valtakunnan alueella asuvien heimojen jäsenille. Niinpä Rooman valtakunta ei ollut mikään yksioikoisen nationalismin värittämä kokonaisuus [4]. Olisiko Rooma, ahtaaseen etniseen nationalismiin sitoutuneena, koskaan voinut laajeta maantieteellisesti ja ajallisesti sellaisiin mittoihin, jotka vielä nykyään piirtävät eri kulttuuripiirien ja kielialueiden rajoja?
Latinankielistä historiallista aineistoa on säilynyt ja saatavilla runsaasti Rooman valtakunnan koko ajalta. Leimallisesti patrioottisista teksteistä ei ole puutetta, joskin yksi patriootti saattoi olla toisen patriootin verivihollinen. Etnistä nationalismia vastaan puhuu se havainto, että roomalaiset jopa arvostivat viholliskansojaan samoilla kriteereillä, joilla he arvioivat omiensa moraalista statusta. Esimerkiksi C. Julius Caesarin Gallian sodasta kertovassa kirjassa [5] mainitaan mm. belgialaiset ja sveitsiläiset myönteisessä sävyssä.
Thermopylaen taistelussa kaatuneiden kolmensadan spartalaissotilaan tähden Simonides Keoslainen kirjoitti tunnetun lakonisen epigramminsa, jonka roomalainen patriootti M. Tullius Cicero yli neljä vuosisataa myöhemmin lausui omalla kielellään:
Dic, hospes, Spartae nos te hic vidisse iacentes,
dum sanctis patriae legibus obsequimur [6].
Niin Ciceron käännöksessä kuten Simonideen kiveen hakatussa säkeessä kehoitetaan muukalaista (hospes, ξεῖν) saattamaan Spartaan muisto niistä näkemistään miehistä, jotka nyt lepäävät isänmaansa pyhiä lakeja jo seurattuaan.
Viitteet
[1] Suomen kuvalehti, (50), 2016, p. 16-17.
[2] J. Rawls, Theory of Justice, 1971.
[3] R. Pirsig, Zen ja moottoripyörän kunnossapito: tutkimusmatka arvojen maailmaan (Zen and the art of motorcycle maintenance: An inquiry into values), 1974.
[4] T. Roberts, The Roman nation: Rethinking ancient nationalism, M.Sc. Thesis, University of Rhode Island, 2014.
[5] C. J. Caesar, Gallian sota (Commentarii de bello Gallico, Liber I), 58 a.C.n..
[6] M. T. Cicero, Tusculanae disputationes, Liber I, 45 a.C.n..