Kilpailulle perustuvan meritoitumisjärjestelmän yksi perversseimpiä rappiotiloja on se, että ensimmäisen palkinnon tavoittelun sijasta kaikki alkavat varmistella pistesijoille pääsyä. Pistesijoille pääsy ei, ikävä kyllä, yleensä ole lainkaan yhdenmukaista niiden etujen kanssa, joita kilpailuttamisella — jonka hinnasta viis — alunperin yritettiin saavuttaa. Strategian valinta on kuitenkin luonnollinen riskille aversiivisen osanottajakunnan kannalta, sillä ensimmäisen palkinnon suurella todennäköisyydellä mennessä ohi vaihtoehtona ei useinkaan ole pistesijoille putoaminen vaan täydellinen kilpailusta diskvalifioituminen.
Mutta vielä hullunkurisempaa seuraa. Kilpailutussysteemi ei nimittäin voi jättää jakamatta enimmäistä ja toista palkintoa, vaan se puskee eteenpäin kuten väärille raiteille joutunut tavarajuna. Palkintosijat myönnetäänkin niille, jotka ovat onnistuneet erityisin keinoin ja usein ilman varsinaisia meriittejä suoraan inkrementoimaan tehokkaimmin sitä indeksiä, millä kilpailijoiden menestystä mitataan. “Sitä saa mitä mittaa”, kuten eräs varsin fiksu mies on minua kerran valistanut. Indeksiä, jonka varsinainen tarkoitus oli olla vain indikaattori, aletaan palvelemaan kuin jotain tosiolevaista. Kilpailutetut yksilöt alkavat näyttäytyä rationaalisina toimijoina, mutta eri tavalla kuin alunperin oli aiottu.
Niinpä kilpailutussysteemi ajautuu helposti tuottamaan kvasi-meritoitumista, joka pian alkaa näyttäytyä muutamille osanottajista varsinaiselta, oikealta meritoitumiselta. Inhimillinen toiminta muuttuu absurdiksi, ja se rohkaisee narsistiseen toimintamalliin ja itsepetokseen sekä aiheuttaa koko yhteisön sopeutumiskyvyn katoamisen.
Neuvostoliitto kutsuu rappeutuneeseen kilpailujärjestelmään ajautuneita instituutioita, jotka tällä tavoin ovat joutuneet mahdollisimman kauas markkinataloutta karakterisoivasta rehellisestä luovasta tuhosta.