Runsaat 15 vuotta sitten pidin Suomen markasta luopumista hyvänä vaihtoehtona johtuen erikoisista “devalvaatiokoplauksista”, joita markan kanssa oli ollut tapana tehdä lähinnä paperiteollisuuden toiveita seuraten. Toisaalta kävi ilmeiseksi, että markka itsenäisenä valuuttana oli hyvin altis spekulanteille varsinkin silloin, kun sen arvo oli kiinteästi sidottu muihin valuuttakursseihin. Yksi harvoista asioista, joissa olen kuitenkin joutunut oleellisesti tarkastamaan näkemystäni, on ollut juuri Suomen jäsenyys rahaliitossa.
Voi hyvinkin olla, että mm. kylmän ilmaston, geopoliittisen aseman ja depressiivisen geeniperinnön johdosta Suomi ei ole kelvollinen valuuttaunioniin meitä vahvempien kansakuntien ja talousalueiden kanssa. Ehkä mahdollisuus ajoittaiseen devalvaatioon on sittenkin Suomelle elinehto. Laskin, että Suomen markka oli 140 vuoden olemassaolonsa aikana menettänyt vuosittain keskimäärin 7% arvostaan kullan hintaan nähden, kun esimerkiksi dollari on menettänyt ainoastaan vähän yli 3%.
Nyt kun ideana on parantaa ulkomaista hintakilpailukykyä “sisäisellä devalvaatiolla”, niin edessä on juuri nämä täysin sovittelemattomat kysymykset yhteiskuntasopimuksesta ja tuloratkaisuista. Devalvoinnin hyvä puoli on siinä, että leikattaessa valuutan ulkoista arvoa leikkautuvat (dollareissa laskien) samassa suhteessa myös kansalaisten lainat ja kiinteistöjen arvot, jotka on otettu kotivaluutassa. Kotimaassa tuotettujen elintarvikkeiden hintoihin ei niinikään tule samanlaista korotuspainetta devalvaation jälkeen, koska kustannuksista vain pieni osa johtuu ulkomailta tuotujen koneiden ja energian hinnasta. Devalvaatiosta oli helppo tehdä päätös, ja sitten toteuttaa se.
On paljon helpompi laskea vientituotteiden hintaa, kun on olemassa tällainen automaattinen kansantalouden sisäinen tasausmekanismi. Nyt monet sairaanhoitajat ja kaupan alalla työskentelevät ovat uudistuksia vastaan yksinkertaisesti siitä syystä, että palkanleikkauksen jälkeen heillä ei ole enää varaa syödä, pukeutua ja asua — ainakaan yhtäaikaa.
Devalvaation kieltäminen Suomen kaltaiselta kansantaloudelta on hieman samanlainen teko, kuin jos taidoiltaan heikkoa judokaa tai karatekaa estetään tekemästä torjuntoja itseään taitavampaa taistelijaa vastaan oteltaessa. Heikompi osapuoli saattaa nimenomaan torjuntaliikkeiden riittävällä käytöllä kyetä pysymään kehässä matsin loppuun asti, ja sopivan tilaisuuden (eli vastapuolen virheen) tullen ehkä jopa tekemään pisteen tai jopa tyrmäyksen. Ilman torjuntaliikkeitä lopputulos on nopeasti “morte subita”.
On virhe ajatella, että Suomella olisi taloutena tai kansakuntana juurikaan mitään erityisiä vahvuuksia tai kilpailuetuja ellei sellaiseksi lasketa varsin korkealla tasolla olevaa lainkuuliaisuutta ja kykyä pitää tilit balanssissa. Meillä on aavistuksen heikko kansallinen itsetunto, jonka takia väliaikaiset menestystarinat kuten Pisa-tulokset, Nokia, Angry birds, y.m. “hörhöilyt” tahtovat aina mennä överiksi kuin naula päähän. Nousuhumalainen ekstrapolointi on suomalaisten kansallinen, ehkä suorastaan geneettinen erityispiirre. Kuvitellaan, että ollaan jotain aivan muuta kuin mihin tosiasiallisesti on edellytyksiä.
Nyt Suomen ongelmana ei niinkään ole euroalueesta eroaminen vaan se, mitä tulisi sen jälkeen. Yksinäinen markka maailman laidalla ei enää ole vaihtoehto, paitsi ehkä maailman tappiin asti kelluvana. Pohjoismainen valuuttaunioni on poissuljettu sen takia, että Suomi ei nykytilassaan enää toteuttaisi edes vahvan Ruotsin asettamia “konvergenssikriteerejä”. Ehkä Suomelle parasta olisi euroalueen mahdollisimman nopea ja kattava hajoaminen, jonka jälkeen tulevien valuuttajärjestelmien “partnerinhakutilanne” olisi aivan uusi ja Suomelle ehkä otollisempi.