Kävin maanantaina Lohjan Tanhuhovin tanssilavalla majaansa pitävällä Karisma-kirpputorilla, jossa on suuria saleja täynnä myyntipöytiä. Tarjonta on luonnollisesti suurimmaksi osaksi sitä, mitä yleensäkin tuollaisissa paikoissa: kippoa, kuppia ja rättiä. Suomalaista iskelmämusiikkia kokoelmaäänilevyillä — kappale kauheinta Suomea. Epäkuranttia kulutuselektroniikkaa, jolla ei ole käyttöarvoa eikä esteettistä arvoa. Muovikuorisia matkaradioita 70-luvulta, joko kasettisoittimella tai ilman. Lyhyesti sanottua tavaraa, jota en voi kenenkään kuvitella haluavan nykyään edes ilmaiseksi.
Tämä kaikki alleviivaa sitä mielettömyyttä ja toivottomuutta, joka tavaran massatuotannolle perustuvassa järjestelmässä on päässyt valloilleen. Kuinka suuri osa myytävästä tavarasta on tyhjiä astioita ja laatikoita, ja ne on tuotu myyntiin siksi, ettei omistaja ole keksinyt mitä niihin voisi sisälle laittaa? Miksi niin moni koriste-esine on nimenomaan astia, jota ei ole ajateltukaan täytettäväksi millään?
Orpo tavara ei ole yleensäkään sellaista, jota tosiasiallisesti haluaisi omistaa — se on ainoastaan sellaista, jonka joku on joskus halunnut saada. Ehkä tavara on saamishetkellä tuntunut täyttävän jonkinlaisen tarpeen tai funktion, mutta nyt se on enää pelkkä epäpyhä reliikki.
Eräillä pöydillä oli hieman vanhempia esineitä, joista saattoi päätellä niiden joskus merkinneen omistajalleen paljonkin. Ajatellaanpa vaikka kullattua Arabian kermanekka- ja sokerikkoparia, hinta 10e. Lapsuudessani, kun kummitätini tuli kylään, äiti keitti pannulla hyvät kahvit ja laittoi kermaa sekä palasokeria tarjolle. Voi sitä kauhistusta, jos palasokeri oli loppu ja piti tarjota hienoa sokeria. Se ei kuulunut asiaan. Maitoa ei kaadettu kahviin sen enempää kuin voitakaan. Kermanekalla ja sokerikolla oli vielä sen aikaisessa maailmassa paikka ja käyttötarkoitus. Kysymyksessä oli eräänlainen rituaali, joka oli hienoa vain ja ainoastaan siksi, että sille annettiin sellainen arvo. Se oli jonkinlainen talonpoikaiseen elämäntapaan liittyvä “teeseremonia”. Sen takia oli järkeä valmistaa kullattuja astioita joko hopeasta tai posliinista.
Tänä päivänä kaadetaan suodatinkahvia mukiin, ja sitä ryystetään siitä kukin tavallaan. Sokerikko ja kermanekka ovat käyneet tarpeettomiksi. Kahvia juodaan sen vaikutuksen takia sekä osin sosiaalisessa kuplassa elvistelemällä teknillisillä, kahvin valmistukseen liittyvillä laitteilla ja erityisillä yksityiskohdilla. Totta, nykyaikainen kahvi voi laadullisesti — maailmasta irtirepäistynä — olla paljon paremman makuista kuin 70-luvun liivatteen sekainen pannujauhatussumppi. Se mikä on laskenut, on kahvin nauttimiseen liittyvä arvo ja sitä kautta kahvia juovien ihmisten arvo.
Siksi ajan jättämän mummon perikunnan kirpputoripöydälle tuomalla sokerikolla ja kermanekalla ei juurikaan ole rahallista, rituaalista, tai kulttuurista arvoa jäljellä, koska myös näistä esineistä on aika jättänyt. Tämä tavara on jäänyt orvoksi kuriositeetiksi.
Eräällä kirpputoripöydistä oli 1900-luvun alkupuolella painettuja romaaneja ja sivistyskirjallisuutta, joista eräät olivat minulle nimeltä tuttuja. Ainakin Santeri Ivalon historialliset romaanit olin lapsuudessa lukenut sen takia, että äitini sai ne perinnöksi maksasyöpään kuolleelta kansakouluopettajatädiltään. Olisi ehdottomasti hyvä idea, että olisin aikoinaan lukenut muutkin pöydällä olleet kirjat. Mutta nyt niiden kirjojen lukeminen ei olisi enää hyvä idea. Hyvä idea meni jotenkin ohi. Kirjojen omistaja oli ehdottomasti aikalaistensa keskuudessa lukenut, hieno ihminen. Nyt ne kirjat ovat pelkkää orpoa tavaraa ilman kaupallista potentiaalia.
Monilla pöydillä oli myynnissä ruostuneita kirveitä, erilaisia pihtejä ja vasaroita, muutama kuoppateräinen höylä, 90-luvun akuttomia Makita-akkuporakoneita, kaasupolttimia ja kaasuhitsauslaitteiden osia. Työkaluja oli selvästi aikanaan käytetty paljonkin, mutta työmiehelle oli jo tullut vanhuus tai kuolema, tai ehkä kuningas Alkoholi oli tarjonnut työmiehelle lupausta paremmasta paratiisista. Monissa työkaluista olisi vieläkin potentiaalia esineenä ja tarvekaluna, mutta tarve oli ilmeisesti loppunut. Tämäkin tavara oli jäänyt orvoksi vaille isäntää, ajan jättämäksi.
Orvossa tavarassa ei ole minkäänlaista pointtia jäljellä, ja sen näkeminen pelkästään alleviivaa kulutustavaran omistamiseen liittyvää onttoutta.