Ajoin autolla Kauniaisten juna-asemalle, jossa on liityntäparkki. Käveltyäni parkilta asemalaiturille havaitsin junan olleen kaksi minuuttia etuajassa, ja jäin siitä jälkeen 10 metriä. Seuraava, vartin päästä tullut juna oli onneksi vastaavasti kaksi minuuttia myöhässä. Uusien standardien mukaan junat olivat siis ajoissa.
Yritin soittaa professorille Huawei-nimisellä kännykälläni myöhästymisen johdosta, joka totesi olevansa tänään kovin väsynyt. Kännykkä ei jaksanut soittaa, joten yritin kirjoittaa tekstiviestin. Kännykkä oli kuitenkin niin väsynyt, että se kuukahti yrittäessään lähettää viestiä.
Päätin ostaa automaatista junalipun odottaessani, mutta automaattia ei löytynyt mistään. Sitten muistin, että automaattia ei löytynyt viimeksikään Kauniaisten asemalta, kun sitä etsin. Syystä, että automaattia ei ole.
Luovuttuani junalipun toivosta katsoin sisään Kauniaisten tyhjillään olevan asemarakennuksen oven ikkunaruudusta. Asema näytti samalta kuin aina ennenkin: siitä on purettu lattiat, ja väliseinien alimmat hirret ovat painuneet. Asemaan on asennettu sisäikkunalaseiksi kaksikerroksinen lämpölasi.
Asemarakennuksen hirret vaikuttivat terveen näköisiltä, ja kaupunki saisi oivan lisärahan myymällä asema hirsineen siirrettäväksi jonnekin muualle. Ymmärsin kuitenkin, että asemaa ei voida myydä eikä siirtää, vaikka sille ei ole mitään käyttöä nykyiselläkään paikalla.
Meillä on Suomessa nykyään aika paljon asioita, joille ei enää nykyisellä paikalla ole mitään käyttöä. Ehkä ei koskaan ollutkaan. Mieleeni tuli Pekka Puska. Koko Suomi vaikuttaa nykyään jonkin sortin pekkapuskittuneelta jälkineuvostoliitolta, jossa palvomme tarpeettomia hirsisiä asemarakennuksia ikään kuin ne olisivat ikuisia totuuksia: Ikuisia, myönnän, mutta vääriä totuuksia, joista aika on jättänyt. Niille ei voi mitään mikään muu kuin tuhopolttaja tai kuolema.
Yritin hakea junasta vaunua, jossa olisi ilmoitettu lipunmyynnistä. En löytänyt. Löysin vain vaunun, jossa ei ilmoitettu lipun myymättömyydestä. Puolalaiset ovat saaneet kilpailijan: käänteinen suomalainen logiikka. Istuin penkille, ja lipunmyyntitäti kyseli lastenvaunuissa olevalta lapselta, olisiko hän siinä iässä, että tarvitsisi lipun. Annoin lipunmyyjätädille merkin, ja sanoin olevani jo siinä iässä, että tarvitsisin lipun. Lippu maksoi 5e 50c. Pudotin kolikot lattialle.
Junan kaiuttimista tuli tekopirteän nuoren miehen postmoderni ääni, joka sanoi kaikkien lippujen myynnin lakkaavan 19. kesäkuuta. Hän sanoi saman asian myös ruotsiksi ja englanniksi. Nuori mies ei sanonut, onko tarkoituksena laittaa kiskotkin rullalle 19. kesäkuuta.
Vielä 90-luvulla, jolloin junailin enemmän, Valtion Rautatiet antoivat kuulutuksensa mekaanisella äänensärkijällä, josta lähti räkäinen, kätkättävä ääni. Nykyään Valtion Rautatiet kutsuvat itseään nimellä “VR Group”, jossa kirjaimet VR ovat käsittääkseni lyhenne sanoista “Virtual Reality”.
Päästyäni Krunikkaan kävelin professorin työhuoneelle kolmanteen kerrokseen. Siellä oli pelkästään minulle aivan outoja nimiä ovissa, kaikki naisia. Yksi kolmannen kerroksen käytävistä oli aivan tyhjä. Tajusin, että professorin työhuone oli muutettu. Itseasiassa, koko puhetieteiden laitos oli muutettu, mutta rahat olivat loppuneet kesken kylttien vaihtamiseksi. Joku ystävällinen sielu oli tulostanut A4-liuskoille uudet laitoksen nimet ja kiinnittänyt teipillä laput saksittuna vanhojen nimikylttien päälle. Talossa tuntui asustavan “pedagoogeja” ja “opetuksenarviointiväkeä”.
Kävelin viereiseen taloon, ja kysyin vahtimestarilta professorin uutta työhuonetta. Vahtimestari osasi neuvoa punatiilitaloon, jolla joskus aikoinaan oli sijainnut einsteininaikuinen Fysiikan laitos. Samassa muistin, että siellähän professorin uusi työhuone olikin. Muistin myös, että olin etsinyt sitä edellisellä kerralla aivan samalla tavalla. Työhuoneesta on näköala lahden yli suoraan Kallion kirkolle. Muistin näköalankin heti kun pääsin paikalle.
On se ihmeellinen värkki tuo ihmisaivo. Se ryhtyy toimeen vasta siinä vaiheessa, kun siitä ei ole enää mitään apua.
Keskustelin professorin kanssa asioista, mistä nyt keski-ikäiset, urallaan pitkälle edenneet akateemiset miehet keskustelevat: Rahasta, dementiasta ja Wittgensteinista. Niin, ja myös rahasta keskustelimme: erityisesti sen puutteesta, joka on ikuinen keskustelun aihe. Se ei ainakaan unohdu.
Kerroin professorille minulta palaneen vuoden vaihteessa käämit yliopiston, hallituksen ja koko Suomen kanssa. Tunnustin ryhtyneeni sen johdosta luonteeni vastaisiin hirmutekoihin. Professori myönsi ymmärtävänsä asian.
Professori kertoi maailman näyttävän vanhenevalle ihmiselle kuin jos katselisi junasta ohikiitävää maisemaa: kiitävästä ratapenkasta ei enää saa selvää, mutta jossain kaukana horisontissa vielä puiden latvat siintävät terävinä. Minusta se oli aika osuvasti lausuttu.
Keskustelujen jälkeen lähdin kävelemään takaisin kohti rautatieasemaa kasvitieteellisen puutarhan vierestä. Rautatieaseman vieressä oli ulkomaalaisen oloisia nuoria miehiä, joista lähti jonkin verran ääntä. Heillä oli kaljatölkit käsissään. Ajattelin, eikö heilläkään ole mitään laskuja laskettavana lorvimisen sijaan. Sitten ymmärsin, etteivät he laskuja edes laske.
Kävelin junalaiturille suoraan yrittämättäkään ostaa junalippua automaatista. Vielä ei ole kesäkuun 19. päivä. En tiedä mitä tapahtuu sitten kun on. On vielä hieman toivoa, että kesäkuun 19. päivä ei koskaan tule.
Ajoin Kauniaisista kohti Lohjaa Vanhaa Turuntietä pitkin. Näin matkalla lampaita, hevosia ja puita, jotka olivat menneet pötkölleen tien varteen. Pian nekin jalostettaisiin kyljyksiksi, metvurstiksi ja wc-paperiksi.
Entistä jalompaan muotoon, näethän?